Aurinko, mukavasti lämpöä, keltaista ja punaista hehkuva ruska. Jos lokakuu on tällaista, mikäs tässä. Tossut jalkaan, sauvat mukaan ja lenkille. Paitsi että sauvailu on kivaa, siihen on painavat syynsä.
Olen elellyt leppoisia eläkeläisen päiviä reilut viisi vuotta. En ole koskaan ollut urheilullinen. Nuorena kävin jumpassa. Se jotenkin kuului asiaan. Neljänkymmen korkeudella aloin juosta. Oli se vähän kivaakin. Kyllästyin. Kokeilin salia. Ei. Jossain viiden- ja kuudenkymmenen välillä aktiivinen liikunta jäi kokonaan.
Edestakainen reilun sadan kilometrin työmatka sujui autolla kotipihasta työpaikan talliin. Pitkän päivän jälkeen olin mielestäni ansainnut nokoset. Sitten olikin ilta. Viikonloppuna oli mukavaa käydä kävelyllä. Matkoilla kävelen tuntikausia. Se on hauskaa.
Useimpien naisten tavoin olin teinivuosista asti tarkkaillut painoani. Imenyt itseeni kaikki painonhallintajutut. Paastonnut. Testannut kaalisoppa- ja muut villitysdieetit. Kuivaharjannut. Sivellyt sellugeelit. Olin kyllästynyt. Mikä hemmetin naisen ikiriesa tämä painojuttu on? Tässä iässä voi jo hellittää, ajattelin. Mitä väliä muutamasta lisäkilosta.
Painoa kertyi parin kilon vuosivauhtia. Ei tuntunut paljolta. Aika kului ja kiloja hilaantui. Olin perusterve. Mielestäni se riitti. Kokoni oli 44, pituutta on 175 cm. Tässä kohden aloin pitää huolta siitä, että paino pysyy vakaana. Näin meni vuosia.
Kerran menin jossain asiassa työpaikan terveydenhoitajan puheille. Hän sanoi, että katsotaanpa tässä samalla verenpaineesi ja -sokerisi, kun et ole käynyt vuosiin. Se oli shokkihoito. Minä, terve ihminen, sain kertaheitolla verenpaine- ja kolestrolilääkityksen sekä kehotuksen tarkkailla sokeriarvojani ja ruokatottumuksiani.
Käykää terveystarkastuksessa, vaikka tuntisitte itsenne terveiksi. Nuo eivät tunnu. Yleinen väsymys on helppo kuitata ihan muuhun piikkiin. Vanhuus ei tule yksin, ajattelin minäkin huolettomasti. Ei tulekaan.
Kun kävimme läpi syömisiäni, ei niistä juuri huomauttamista löytynyt. Olinhan jutut lukenut ja sisäistänyt. Söin vain kulutukseeni verrattuna liikaa. Ja väärin. Aamiainen seitsemän jälkeen oli vakio: kolme ruokalusikallista omaa sokeritonta mysliä, rasvatonta jukurttia ja muki mustaa kahvia. Työpaikan lounaalla vetäisin jo kirkuvaan nälkään päivän ainoan lämpimän aterian. Liikaa kerralla. Illat kuittasin hedelmillä ja ruisleiväillä. Leipä ilman levitettä, vähäräsvaista juustoa ja kalkkunaleikettä. Peruna ja pasta olivat lounaiden vankka perusta.
Jäätyäni eläkkeelle, ajattelin vihdoin noteerata lääkärin liikuntapatistelut. Asetin viikkotavoitteeksi kolme puolen tunnin kävelylenkkiä. Vähitellen lenkit pitenivät. Ja tihenivät. Olin saanut lapsilta lahjaksi kävelusauvat. Koelenkin jälkeen ne olivat riippuneet naulakossa ainakin kymmenen vuotta.
Kerran näin auton ikkunasta, miten nuori nainen lykki sauvoilla menemään rytmikkäästi. Väläyksenä tajusin, että jos joku, niin tuo on minun juttuni. Ja minullahan on sauvat. Jes! Mitten kävi painolle ja ruokatavoille, siitä toiste. Nyt lenkille!
Tänään lenkki oli silkkaa nautintoa. Kaduilla värikkäiden lehtien verhoama maa ja maatuvien lehtien tuoksu. Metsässä neulasten kattamat polut, puiden välistä vilkkuva aurinko, havumetsän huuumaava tuoksu ja raikkaus. Seitsemän kilometrin kieppi oli kevyt astella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti