Translate

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Kiertomatkalla Virossa näimme kartanoita, vierailimme lepakkoluolassa ja ylitimme maan sisäisen kielirajan. Matkapäiväkirja reissuporukalle ja vinkiksi Viron kiertämisestä kiinnostuneille.

Koulukavereiden ryhmällä tehdyn Tarton matkamme, josta tein edellisen blogini (runsaskuvainen tarina aukeaa oheisesta linkistä) laajennetuksi ohjelmaksi oli isäntäparimme vuokrannut pikkubussin päivän kiertomatkaa varten. 

 Kartasta selviää päiväkierroksemme kulku. 

  


Suuntasimme aluksi Tartosta koilliseen kohti Viron itärajaa. Alastkivi loss on Viron kartanoiden valkoisena hohtava helmi. 


Linnan suunnittelija paroni Nockeln otti vaikutteita Balmoralin linnasta Skotlannissa. Päärakennus valmistui 1885. Neuvostovallan aikana rapistumaan päässyt linna on nyt Viron valtion omistuksessa ja korjattu uuteen kukoistukseen. 

Hanke on saanut EU-rahoitusta. Löysin tiedon, että Alatskiven kunnan ystävyskunta Muurame on lahjoittanut yhden salin kunnostukseen 10 220 euroa vuonna 2002.  

Linnassa on myös hotelli. 









Mikä kutakin kiinnostaa. Kameraani tarttui kauniita tapetteja, paneeleita ja listoituksia. 





Sama tapettikuosi kolmessa huoneessa, eri sävy.





Alkuperäistä tavaraa on säilynyt ilmeisen vähän. Jotain sentään vitriinissä.


Linnassa on muun muassa kapellimestari Eduard Tubin museo.

Eduard Tubin ja vaimonsa ovat tavattavissa vahanukkeina.






Alatskivestä jatkoimmme kohti itää, Peipsijärven rantaan. Valtakuntien raja menee järven keskellä. Vastarannalla on Venäjä. Isäntämme kävi vilvoittelemassa varpaitaan. 

Peipsijärvi on Viron suurin ja Euroopan neljänneksi tai viidenneksi suurin järvi.







Pysähdyspaikallamme Peipsijärven rannalla Ninakülan kirkon pihalla oli nuorten kesäleiri.

Majakka vaikutti hylätyltä. Tuonne olisi ollut kiva kiivetä. 



Ninakülasta jatkoimme kohti etelää pitkin järven rantaa seurailevaa pikkutietä. Vaikka bussikuski epäröi isäntämme tietoa, päädyimme rantalenkin kautta takaisin päätielle.

Peipsijärven rannalla on majoituspaikkoa. Ajamallamme osuudella oli muutamia oikein mukavan näköisiä moderneja pieniä vuokramökkejä.

Pian bussikuskillamme oli edessä uusi jännityksen paikka, Kavastu lossi. Jännitti meitäkin. Isäntämme oli etukäteen sopinut ylityksestä ja varmistanut, että pikkubussin voi ajaa lossille. Paikan päällä se näytti aluksi hippasen epävarmalta.



Mahduimme kyytiin, eikä bussin pohjakaan ottanut kiinni rampissa. 

Emajoen ylittävä Kavastu lossi on Viron ainoa käsikäyttöinen lossi. 

Autossa istumisen vastapainoksi oli pieni liikuntahetki paikallaan. Veivasimme lautalle vauhtia kukin vuorollamme. Päivä oli hikinen, mutta keikka oli kukkahousuihin sonnustautuneelle lossikuskille leppoisa. 



Homma hoidettu. Tuolta tulltiin ja tästä matka jatkui kohti etelää.






Mahtaako tämä kartano vielä saada uuden mahdollisuuden? Ahja mõis.



Mooste mõis. Kartanon päärakennuksessa toimii koulu. Kartanon 18 rakennusta käsittävä alue on merkittävä art noveaun ja neoklassismin tyylejä edustava arkkitehtuurillinen monumentti.








Saavuimme Setumaalle ja ylitimme kielirajan. Setot eli setukaiset ovat Kaakkois-Virossa ja Luoteis-Venäjällä asuva etninen ja kielellinen vähemmistö. Virolaiset eivät ymmärrä setojen kieltä. 

Oravan kunnan Piusan kylässä pysähdyspaikkamme oli hiekkakaivos. 



Piusassa kaivettiin lasiteollisuuden käyttöön kvartsihiekkaa vuosina 1922-1966. Mahtavat 2-3 metriä leveät ja korkeat kaivoskäytävät muodostavat maan alla noin 30 kilometrin mittaisen labyrintin noin 40 hehtaarin alueella.

Piusan kaivostoiminta on loppunut. Piusan kaivos on nykyään suojelualue ja matkailukohde. 

Piusa on aito lepakkoluola. Kaivoskäytävät ovat noin 4000 lepakon talvehtimispaikka. 






Niin kiehtovaakuin olisikin. sortumavaaran takia käytäviin ei enää pääse seikkailemaan.  







Kaivostoiminnan loppuvaiheissa hiekkaa kaivettiin avolouhoksena. Laajalla avolouhosalueella näkyy kaivoskäytävien suuaukkoja.



Hiekkakukka on ihmeellinen luonnon luomus.



Kuin meikkirasioita. Piusan maaperässä on erisävyisiä hiekkakerroksia. Kvartsiekka on puuterimaisen hienoa.

Piusan hiekasta valmistettuja lasipulloja.



Piusasta matkamme suuntautui länteen. 

 Võru. Ripaiseva muistomerkki. 22.9.1994 Estonian katastrofissa hukkui 17 Võrun kaupunkilaista. 



Isäntämme tiesi kertoa, että Võrun kaupungin delegaatio oli menossa ystävyyskaupunkiinsa Landskronaan vastavierailulle. Turmassa hukkui kaupungin johtoa. Lehdissä kirjoitettiin, että lähes koko kaupunginhallitus meni Estoninan mukana, myös kaupunginjohtaja ja vaimonsa. 




Sangasten linnaSunnuntaipäivä oli jo ehtinyt niin pitkälle, että linna oli suljettu. Vuonna 1881 valmistunut linna ja linnan puisto on rakennettu Englannin Windsorin linnan tyyliin. 

Linnassa on hotelli ja ravintola. Suosittu juhlapaikka. 




Testasimme äänen kulkua kuiskimalla holvikaaren nurkissa.



Viljoista tietävät osaavat yhdistää Sangasten rukiiseen. Linnassa asunut "Ruiskreivi" Georg Magnus von Berg jalosti Sangaste-ruislajikkeen, joka sai vuoden 1889 Pariisin maailmannäyttelyssä ensimmäisen palkinnon, Grand Prix. Linnassa voi nauttia Sangasten ruisviinaa.



Keinun paikkaan liittyy merkittävä tapahtuma.





Meillä oli kiertomatkalla melkoisen hyvä tuuri sadekuurojen lomassa matkatessa. Setukaisten laulujuhlasta näimme harmillisesti vain sateessa värjöttelevän katsomon vilauksena bussin ikkunasta. 

Võrussa oli menossa kansantanssijuhla, sateen takia emme tähänkään pysähtyneet. 




Sangastesta käännyimme takaisin pohjoiseen kohti Tarttoa. 

Matkan varella katsastettiin vielä pienellä kiertoajelulla Otepää, suosittu kylpylä-, golf-, luontomatkailu- ja talviliikuntapaikka. Urheilua seuraavat tuntevat Otepään hiihdon maailmancupin osakilpailujen järjestäjänä.

Onneksi kesällä riittää valoa, teimme melkoisen päiväkierroksen.

Matkalla pitää oppia myös muutama uusi sana. Kun virolainen ajaa autoa, hän autoga sõitma. Kun hän soittaa puhelimella, hän  telefoniga helistama.

Kiitos elämyksistä isäntäparimme Esko ja Riitta ja oivat matkakumppanit. 

Samanikäisten kanssa on helppoa. Ei kukaan kummastele, saati pitkästy, kun muistellaan,  tapahtuiko se vuonna -58 vai -59 ja miten se juttu lopulta oikein menikään. 

Tämä ei suinkaan ollut HYK:n keskikoululuokan 61/62 V A:n ensimmäinen yhteinen seikkailu. 

Edellinen luokkaretkemme ilman valvojaa suuntautui kesällä -15 eteläiseen Irlantiin lähes samalla joukkueella. 

Jos seutu kiinnostaa, katsasta Irlannin  matkakertomukseni From Ireland with love. Kirjoitin blogin ihan harjoituksen vuoksi ja koulufiiliksissä englanniksi.

Kaikki sujui Virossakin niin mainiosti, että uutta reissua jo suunnitellaan. Eikä luokkakaveruuskaan ole pakollista, porukka on luontevasti laajentunut. Seuraavaan reissuun voi jo laittaa K-70 statuksen, kun vielä tällä retkellä hieman alaikäiset "Kytäjän kakaratkin" ovat synttärinsä juhlineet.