Translate

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Kuusi riisuttu. Mietteitä joulun ja loppiaisen väliltä.

Aika joulukuusen koristelusta sen riisumiseen on mielessäni väliaikaa. Jotenkin ajatonta. Tilinteon aikaa. Kuluneen vuoden, eletyn ja koetun hyvästelyä ja uuden vuoden, tuntemattoman vastaanottamista.

Joulu on tuttu ja perinteinen. Kuitenkin aina erilainen, onhan edellisestä joulusta kulunut kokonainen vuosi. Elämä etenee. 

Joulun alla otan esiin tutut vanhat kuusenkoristeet. Alan ripustaa niiitä yksitellen kuusen oksille. Ajattelen mennyttä vuotta. Kaikkea sitä, mitä kulunut vuosi on tuonut ja vienyt. Usein mielen täyttää onni ja lämpö. Välillä väistämätön, tummana häilyvä suru. Aina kiitollisuus elämästä. 


Suurin osa kuuseni koristeista on 80-luvulta. En halua hankkia uusia.


Viulistitonttu ja pieni enkeli ovat vanhimpia koristeita, peräisin 70-luvulta. Niistä tuli tyttären uskottuja. Aikuisena hän kertoi minulle kuiskineensa pienenä niille toiveitaan ja salaisuuksiaan. Siksi tonttu ja enkeli saavat kuusessa aina arvopaikan. 





80-luvulla kotiin tuli muovikuusi. Nyt se on muistorikas, kantanut samoja koristeita jo kymmenet joulut. 



Nykyään kotini joulussa on enemmän enkeleitä kuin tonttuja. Näin on hyvä. 




Loppiaisena riisun kuusesta koristeet ja kerään kodista kaiken muunkin joulutavaran. Ajattelen alkanutta vuotta. Joulun ja loppaisen välillä vaihtui vuoden numero. Mielessäni uusi aika alkaa oikeasti loppiaisesta. Joulu on ohi. 




Toivotan blogini lukijoille kaikkea hyvää vuodelle 2019!

torstai 3. tammikuuta 2019

Joskus idean toteutukseen menee vahän enemmän aikaa. Jopa 50 vuotta. Lankakierrätystä.


Olin 1960-luvulla töissä Hyvinkäällä käsityölankakehräämössä. Työnäni oli käsityöohjeiden laatiminen. 

Kun Ahkeraliisa-lehden numeroa 2/1968 kuvattiin, ja laadin vihreän tunikaneuleen työselostusta, ajattelin että tässä on kivan eläväinen neulepinta, tätä varmasti käytän joskus.

Syksyllä 2018 löysin vintiltä 1970-luvun neuleita, joita en ollut käyttänyt vuosikymmeniin. Kirpputorilla ne eivät menisi kaupaksi, mutta laadukas villalanka ansaitsee uuden mahdollisuuden. 

Mietin, että haluaisin neuloa purkulangoista reisimittaisen villatakin. Pitää vain löytää kiva neulepinta. Selasin vanhoja lehtiä. 

Vihreän tunikan kohdalla muistin oitis, että tätä neuletta olin ajatellut kauan sitten. Viisikymmentä vuotta sitten. Purkulankani oli täydellinen osuma yhteen neulepinnan kanssa.  

Vasemmalla Satu Helmeen suunnittelema tunika vuodelta 1968 (vihreän neuleen kuva Ahkeraliisa/Max Petrelius). Oikealla uusi villatakkini mallia 2018. Otin villatakkiin mallineuleen tunikan ohjeesta 50 vuoden takaa. Omasta nuoruudestani. 



























Norjalaisen Dale-kehräämön laadukas superwash-villalanka kesti hyvin purkamisen. Tässä mallineuleessa langan luonne tulee jopa paremmin esiin kuin aiemmin sileässä neulepinnassa. 

Nahkanapitkin uuteen villatakkiin löytyivät omasta takaa. Jostain hävitetystä vaatteesta olen ne ottanut talteen. 

Uusi villatakkini ei siis maksanut kuin tekemisen vaivan. Tekeminen taas ei ollut vaiva ollenkaan, vaan mukavaa viihdettä televisiota katsoessa.


 Tein 1970-luvulla Kodin Kuvalehdelle "perusneuleiden" malliston, johon kuului monta osaa. Kuvien hame, lyhythihainen pusero ja pitkähihainen pooloneule löytyivät vintiltä. Purin ne kaikki takaisin langaksi.




Etsin blogia varten arkistostani kuvia purkamistani neuleista. Olin jo unohtanut, että puseron, hameen ja pooloneuleen lisäksi perusneuleiden mallistoon kuului myös liivi ja pitkä villatakki. Villatakin malli on ihan tätä päivää! Pitkähihaisesta pooloneuleesta en löytänyt kuvaa. Tein 1970-luvulla neulemalleja lehtiin työkseni. Paljon on jäänyt unohduksiin, sillä en pitänyt itselläni läheskään kaikkia mallikappaleita.  (Kuvat Kodin Kuvalehti/Markku Alatalo/LK-Studio)


Ylösalaisin käännetyn jakkaran jalkojen ympäri kiertämällä puretut vyyhdet vetäytyvät sykkyrälle. Jotta lagat eivät sotkennut, vyyhdet kannattaa solmia ainakin kolmesta kohdasta. Purkulanka oikenee perusteellisesti kastelemalla.


Sarjatyötä. Ripustin vyyhdet siivousmopin varteen ammeen päälle. Suihkuttelin märäksi ja venyttelin suoriksi. Vyyhdet voi upottaa yksi kerrallaan vatiin tai lavuaariin ja samalla käsillä venytellä suoraksi. Liiat vedet pois puristellen ja ripustus kuivumaan. 





Olen onneksi säästänyt kerimälaitteen, jonka avulla vyyhtien keriminen käy näppärästi. Kun ei ole kotona vyyhdin pitelijää, ovat apuna kirpparilta löytyneet kerinpuut. 




Kerät odottavat puikkojen käynnistystä. Purkulankaa kertyi niin paljon, ettei läheskään kaikki mennyt uuteen villatakkiin.



Nykyään olen laiska neulomaa mallitilkkuja ja laskemaan silmukkamääriä. Aloitin hihoista. Totesin, että alkuperäisen neuleohjeen mukainen silmukkamäärä tuntui sopivalta. Lanka on suunnilleen saman vahvuista kuin lehden mallissa, mutta käsialani on löyhempi. Tulos on passelisti väljempi samoilla silmukkamäärillä.   

Neuloin molempia hihoja vuorovetona. Mikään ei ole tylsempää, kuin aloittaa alusta samanlainen kappale.


Neuloin villatakin kainaloihin saakka yhtenä kappaleena ilman sivusaumoja. Muutenkin etenin helpoimman kautta. Kädentiet, hihojen yläreunan ja olkapäät tein suoriksi. Etukappaleiden pääntien päättelin hieman kaarevaksi. Taskut tein erikseen ja ompelin valmiiseen neuleeseen. Lopuksi virkkasin etureunoihin ja pääntielle muutaman kerroksen kiinteitä silmukoita. Virkkauksen toiselle kerrokselle asemoin napinlävet.

Tästä piti tulla talven käsityö. Yllättäin villatakki valmistui jo syksyllä. 

Pitää keksiä talveksi jotain uutta.

Olen harrastanut lankojen uusiokierrätystä aika paljon. Syynä on se, että vanhoista neuleista ei kirpputoreilla saa juuri mitään. Uudet hyvälaatuiset langat ovat kalliita. Kun lanka on hyvälaatuista, mutta neuleen malli ei enää miellytä, purkamisen vaiva kannattaa nähdä. 

Alla linkkejä aiempiin lankakierrätysjuttuihini:




Tässä lisää neuleitani: 



perjantai 14. joulukuuta 2018

Paimion parantola on modernin arkkitehtuurin maineikasta historiaa. Entä tulevaisuus?

Tälle retkelle oli lähdettävä huolimatta kolmatta viikkoa kestäneen flunssan honteloittamasta olosta. Artek vei sisustustoimittajien yhdistyksen jäseniä tutustumaan Paimion parantolaan. 

Kun haalin netistä tietoa blogiini, näin kirjoituksen, jonka mukaan tiettyjen arkkitehtuurista kiinnostuneiden piirien mielestä Paimion parantola on kohde, joka on nähtävä ennen kuolemaa. On pitkään ollut omallakin toivelistallani. 

Parantolan omistaa Varsinais-Suomen sairaanhoitopiiri. Parantola ja muut alueen rakennukset ovat myynnissä. Tarjousten jättöaika on päättynyt. 
Kukaan ei tiedä tulevasta. 

Nyt suuri osa tiloista on tyhjänä. Parantolarakennus on suojeltu riippumatta tulevasta toiminnasta. Huoli on irtaimistosta. Säilyneet alkuperäiset kalusteet ovat ajalta ennen vuonna 1935 perustettua Artekia.



Paimion parantolaa ei mitenkään saanut mahtumaan pieneen kameraani. Kuvassa sisäänkäynti. Kokonaisuudesta saa käsityksen seuraavan kuvan pienoismallista.




Paimion parantolan suunnitteli kalusteita ja pienimpiä yksityiskohtia myöten nuori arkkitehtipariskunta Alvar (1898-1976) ja Aino Aalto (1894-1949). Aino Aalto oli miehensä työtoveri vuodesta 1925 alkaen kuolemaansa saakka. 

Parantolan toteutui vuosien 1929-1933 aikana. 

Suunnittelun lähtökohta oli funktionalismi, jonka mukaan arkkitehtuurin ja muotoilun tulee palvella käyttötarkoitusta. Aalto nimitti parantolaa mediciiniseksi instrumentiksi. Arkkitehtuurisen taistelun keinot tautia vastaan olivat hygienisyys, inhimillisyys, valo, ilma, aurinko, rauha ja lepo. 

Ensimmäiset potilaat tulivat helmikuussa 1933. Kaksi kuukautta myöhemmin kaikki 286 sairaansijaa oli täynnä.

Paimion parantola ja kaksi vuotta myöhemmin valmistunut Viipurin kirjasto nostivat Alvar Aallon toimiston kansainväliseen kuuluisuuteen.

Alvar Aallon toinen vaimo Elissa Aalto (1922-1994) aloitti työt Aaltojen toimistossa 1949 ja jatkoi toimiston johdossa Alvar Aallon kuoleman jälkeen.  

Pienoismallin kuvassa näkyy seinällä osaston kolme sininen lippu.



Parantola on ulkoa pääosin valkoinen. Sisällä oli kullakin kerroksella ja osastolla oma värinsä. Myöhemmissä remonteissa on seiniä maalattu valkoisiksi.



Lattioiden ja portainen kirpakka keltainen tuo auringon sisään, jopa vierailumme pilvisen hämäränä joulukuun päivänä. 

Hygieniasyistä kaikki kulmat ovat pyöristettyjä. Seinät ovat vaalean harmaat. Jotta koskettelun aiheuttamat tahrat eivät näkyisi, on pilarissa on tummempaa harmaata ja käsijohtimen taustalla vielä astetta tummempaa harmaata.





Pyöristettyjä muotoja. Lasikaide on lisätty lasten takia, sillä vuodesta 2014 alkaen parantolassa on toiminut Mannerheimin lastensuojeluliiton lasten ja nuorten kuntoutussäätiö.



Ruokasalin tuolit  olivat alkujaan mustia. Kaikista remonteista ja kalusteiden muutoksista ovat vastanneet Aino Aalto, Elissa Aalto ja myöhemmin Alvar Aalto säätiö. 

Kaikki potilaat eivät mielellään istuneet ruokasalin päälle ulottuvan kirjaston alle, se tuntui pelottavalta. 





Valaisimet ovat lasikupujen sisässä hygienian vuoksi.


Ruokasalissa oli kasveja tunnelmaa luomassa, hygienian takia kahden ikkunan välissä. 


Päivällä potilailla oli mahdollisuus viettä aikaa seurustelusalissa. Tunnettu Paimio-tuoli on suunniteltu tähän huoneeseen. Seurustelusali oli täynnä Paimio-tuoleja. Niitä ei ollut muualla talossa. 


Alkuperäisiä Paimio-tuoleja on jäljellä enää yksi kappale, se on tässä. Tuolissa levätään  takakenossa, jotta voi katsella taivasta suurista ikkunoista.


Pöytä on suunniteltu seurustelusaliin Paimio-tuolin yhteyteen.



Oleskeluhuoneen takaseinällä on liukovi. Tarvittaessa huone muuttui kappeliksi.


Parantolan päiväohjelma oli tarkka. Potilaat viettivät kolmesti päivässä 1-2 tuntia kerrallaan ulkona hallissa, ellei pakkasta ollut yli 20 astetta. Laudoitetut osuudet ovat 1970-luvun sairaala-ajalta, niissä on talon ilmastointi. 

Seuraavan vanhan kuvan hallimakuusta kuvasin parantolan käytävältä.




Kukin potilas vei huoneesta omat peitteensä halliin. Lammasturkiksella vuoratut suojapussit olivat kylmien säiden varalle.






Monet potilaat viipyivät parantolassa pitkään, jopa vuosia. Syntyi omaa kulttuuria,  harrastuksia ja ystävyyksiä. Osastoilla oli omat liput. Kun joku pääsi lähtemään kotiin, oli ilon päivä. Silloin vedettiin osaston lippu salkoon hallissa.  


Paimoin parantola oli tuberkuloosiparantola 1960-luvulle asti ja sittemmin asteittain saneerattu Turun yliopistollisen keskussairaalan keuhko- ja sisätautisairaalaksi. 

Vuodesta 2014 parantolassa on toiminut Mannerheimin Lastensuojeluliiton lasten ja nuorten kuntoutussäätiö. Osa tiloista on tyhjinä.

Remonteissa on säilytetty kaksi potilashuonetta. Kuvassa alkuperäinen potilashuone. Potilaat olivat kahden hengen huoneissa, koska yhteisöllisyyttä pidettiin tärkeänä.




Potilashuoneiden kaapitkin oli suunniteltu hygieniaa ajatellen pyöreälinjaisiksi. Joillekin potilaille kaapeista tuli ikävä mielikuva ruumisarkusta.



Toinen säilytetty potilashuone on 1970-luvun sairaala-ajalta.





Parantolassa on Pohjoismaiden ensimmäinen maisemahissi. Koneen valmistaman hissiin mahtuu kolme henkilöä. Kuvassa odotellaan hissiä saapuvaksi.



Parantolan johtoportaan huoneessa oli mustat nahkatuolit ja -sohvat. 




Tätä kirjoituspöytää on tiettävästi valmistettu kaksi kappaletta. Mihin toinen on päätynyt, siitä ei ole tietoa.

 Tuberkuloosi oli pelätty, helposti tarttuva kansantauti, johon ei ollut lääkettä ennen antibiootteja. Bakteerien tuhoamiseksi yritettiin nostaa hygienian tasoa. Junissa ja autoissa oli kiellot: Älä sylje lattialle. Spotta ej på golvet.

Paimion parantolan perustamisen aikaan Suomessa oli noin 8000-9000 uutta tuberkuloositapausta vuodessa. Suomalaisista 80% kantoi tuberkuloosia aiheuttava bakteeria. Vuosisadan alussa tuberkuloosiin kuoli Suomessa noin 10 000 ihmistä vuosittain. Suomessa oli monta tuberkuloosiparantolaa, mutta Paimio oli ainoa moderni rakennus. 

Noin joka toinen potilas kotiutui parantuneena. Ensimmäiset tuberkuloosiin tehoavat lääkkeet tulivat vasta toisen maailmansodan jälkeen. Edelleen on vuosittain noin 150 uutta tartuntaa. Jos lääkehoito sopii, taudista paranee melko varmasti. Venäjällä ja Baltian maissa on lääkeresistenttiä tuberkuloosia.




Joulumerkkikodit perustetttiin pelastamaan vastasyntyneitä. Jos perheessä oli tuberkuloosia, vastasyntynyt siirrettiin laitokselta hoitokotiin niin pitkäksi aikaa kuin oli tarpeen. Hoitokoteja rahoitettiin postimerkkien viereen liimattavilla joulumerkeillä. 

Esimerkiksi Tampereen joulumerkkikodissa oli hoidettavana 2500 vauvaa. Hoitokodeissa pidettiin joukkokasteita, joihin vanhemmat antoivat nimitoiveen, mutta eivät voineet osallistua. Calmette-rokotusten aloittaminen kesällä 1940 laski kuolleisuutta.

Joulumerkkien kuva on puolisoni kirjasta Suomen kansan satuja ja tarinoita. Hänen vanhempansa alkoivat kerätä merkkejä kirjan alkulehdille pojan syntymävuonna 1938. 





Paimon parantolan jälkeen pääsimme Littoisiin a-factoriin näkemään, miten Alvar Aallon kalusteita valmistetaan ja miten koivu taipuu muotoon. Tehdaskäyntien toivelistallani on ollut tämäkin.

 Artek osti Korhosen huonekaluliikkeeltä Alvar Aallon kalusteiden valmistuksen. 

Artekin omistaa sveitsiläinen Vitra.

Kiitos Artekille hienosta päivästä.

Oppalta saamieni tietojen lisäksi haalin blogiini tietoja monilta nettisivuilta.