Hyvästi, suloinen kevät. Mökkiläisen päivät täyttyivät jälleennäkemisen riemusta, liian nopeasti ohikiitävistä ihanuuksista ja haikesta hyvästeistä.

Mökiltä lähtiessä kerään lähes aina kimpun kukkia hiukan haikein mielin. Kun seuraavan kerran menen, en todennäköisesti niitä enää näe. Sunnuntaina olivat vuorossa kielot ja syreenit. 

Kielojen kukinta kestää onneksi vähän pidempään ja ne kukkivatkin nyt erityisen runsaina ja vahvoina. Syreenit ovat vasta aloittaneet. Ehkä vielä saan seuraavallakin käynnillä nähdä näitä ihanuuksia.

Niin paljolle kauniille on kiitävän kevään mittaan saanut jo jättää vuoden mittaiset hyvästit. 

Lumikello, kevään ensimmäinen.

Leskenlehti.

Krookus.

Skilla.

Sinivuokko.

Helmilija.

Rentukka.  

Vanhat vahvat tulppaanit tulivat taas. Ja menivät. Toivottavasti nähdään vuoden kuluttua.

Omenapuut kukkivat vuorotahtiin. Nyt näyttävimmässä kukintavuorossa oli työtovereiden viisikymppisilleni lahjaksi tuoma puu. Täyttää kaksikymmentä vuotta, sopiikin juhlan kunniaksi olla koreana. Viime keväänä tässä puussa oli vain muutama kukka.

Kukkasadetta.

Vanha uskollinen. Raparperi on kasvanut erityisen runsaana ja mehevänä. Tämä kasvusto on saattanut olla tuossa jo ennen syntymääni. Se on maalattu tauluun vuonna 1950, silloinkin voimissaan. Myöhmmin sitä on jaettu toisaalle, siitäkin on jo vuosikymmeniä.

Uudestaan ja uudestaan. Kasvimaa tehdään alusta alkaen joka kevät. Vanhat matot, jotka eivät enää kestä pesua hoitavat pituussuuntaan kahtia leikattuina viimeistä palvelustaan kasvimaan käytävien katteena. Mattojen alla on sanomalehtiä. 

Saas nähdä, kuinka käy. Vesipumpun asennus. Lähteekö vetämään? Tällä kertaa yllätti. Järvestä alkoi nousta vettä ensi yrittämällä. Joskus on ollut melkoista säätöä. 

Kierrätystä. Pari vuotta sitten nostimme nurmen alle unhoon peittyneen polun kivet tuolta ylempää vattumaan vierustalta. Nyt niistä on tulossa polku saunalta laiturille. Kivipolku korvaa huonoon kuntoon menneet puiset kulkusillat. Viikonlopun edistys oli kuusi kiveä. Pian ei kukaan muista, että tuossa olisi muuta ollutkaan.

Uusiutuva luonnonvara. Koko kesän toistuva rutiini on nurmen ajo vähintään kerran viikossa. Muuten seuraa melkoinen haravointiurakka. Ensimmäinen ajo jäi kosteuden takia liian myöhäiseksi. Lähes kolmen tunnin haravoinnin (ja myönnän, turhautuneen manaamisen) tuloksena kuusi täyttä kärryllistä mitä oivallisinta katetta. 

Lähes pakkomielteeksi on tullut vastaleikatun pihan kuvaaminen. Kun ei nyt vaan voi jäädä ihailemaan. Seuraavalla mökkiköynnillä on edessä uusi kierros.

Siirtolaisia. Aloin maisemoida suurta kantoa siirtämällä sen ympärille pihalta löytyviä saniaisia. Hyvin ovat kotiutuneet, vuosi vuodelta muhkeampia. Kanto hiipuu tuolla keskellä.

Uusi kevät on aina jännityksen paikka. Luonto antaa ja ottaa. 

Työkavereiden läksiäislahjaksi antamista suloisista tulppaaneista on suurin osa kadonnut. Haikeaa.

Nämä kolme jaksoivat kuitenkin nousta tutkailemaan jo kuudetta kevättä. Tulkaa taas!

Mutta voi, miksi suurten kivien väli näyttää nyt oudon tyhjältä?

Niin kauan, kuin jaksan muistaa, ovat jättiunikot nousseet sitkeästi vuosi vuodelta. Nyt niistä ei näy ituakaan. 

Tätä ihmettä ei nyt nähdä. Niisk.

Entä vuosi vuodelta komistunut kultatyräkki? Missä se on? Jäljellä on vain pieni sivukasvusto.

Tästä pehkosta olin jakanut toiseenkin paikkaan. Nyt ne molemmat ovat poissa.

Kasvimaa laitettu, vattupusikoista kerran kitketty vuohenputket. Kokko kasattu. Hyvästi kevät! 

Vene vartoo kääntämistä ja laituri paikalleen saattamista. 

Nyt alkaa kesä ja edessä on uudet puuhat. Ihanaa.