Talven tulo otti pari sivuaskelta. Menneen viikon pakkaspäivät vaihtuivat viikonloppuna tuuleen ja tihkusateeseen. Ulkoilu ei varsinaisesti ollut nautintoa, mutta reilusti plussa-asteiden puolella olevassa säässä saatiin monta askaretta hoidettua talven alta. Hyvä näin. Pakkasessa nämä puuhat olisivat olleet hankalampia.
Pihlajat ovat olleet tänä syksynä tehneet poikkeuksellisen runsaan sadon. Rannassa puuhailun välillä napsin suuhuni vähän kohmeisia marjoja, joiden aromia pakkanen oli mehevöittänyt. Houkutti ryhtyä vielä toisen sosesatsin keittoon. Kun poistuimme rannasta, pyrähti pihlajiin suuri lintuparvi. Aivan, menkööt marjat tärkeämpään tarpeeseen.
Tällä kertaa mökkireissun tärkein tavoite oli laiturin saattaminen talviteloille. Urkakka ei ole mutkikas, mutta raskaiden kulkusiltojen siirtely vaatii useamman henkilön. Homma hoitui joutuisasti, kun paikalla oli peräti viisi käsiparia. Tuuli oli navakan puoleinen, mutta ponttoonilaituri lipui talvipoukamaansa kepeästi.
Seuraavaan hommaan. Vene oli sateiden ja pakkaspäivien jäljiltä aika tanakassa jäälastissa. Hoitui ja kääntyi.
Tähän ei tarvittu joukkovoimaa. Tuuli oli kaatanut koripallotelineen. Jälleen kerran. Levy alkaa olla kellahdusten jäljiltä jo huonossa kunnossa. Kovia tuulia on varmaan tiedossa enemmänkin. Laitettiin tueksi pöllejä. Palataan asiaan seuraavien avovesien aikaan.
Sunnuntain aamiaisella katselin ulos rantaan ja muistin, miten kiva oli, kun viime kerralla saatiin vihdoin selätettyä saunan edustalta suuri koivun kanto. Siitäpä tuli mieleen kolme tuomen kantoa saunan takana. Monta vuotta ovat lusmunneet heinikossa. Mitäpä jos? Kalusto esiin ja tutkimaan tilannetta. Toiset lähtivät metsään. En nyt ehtinyt mukaan. Kantojen kanssa painiminen on ihme hommaa. Ajan taju katosi äheltäessä tyystin. Alkoivat voimatkin huveta. Vaan kanto irtosi! Mikä voittajafiilis!
Niinhän siinä sitten kävi. Tänään maanantaiaamuna myslikupin ääressä oli ensimmäisenä mielessä, että niitä kantojahan on kolme. Jospa vähän kokeilisin seuraavaa. Ällistyin. Sain juuret katkottua ja kannon kammettua irti. Kuvassa kanto numero kaksi näkyy ylempänä oikealla. Kahden kannon kuopat on jo tasoteltuna. Kummipojan tyttöystävä tuli katsomaan, mitä ihmettä tätsy oikein äheltää. Yhteisvoimin saimme nostettua ensimmäisen kannon kottareihin ja kuskattua pois. Kun innokas apu oli paikalla, kerroin, että toinenkin kanto on jo irti, mutta yksin en mitenkään saa sitä ylös kuopastaan. Kahden punnerruksella mötikkä kierähti kohtuullisen sopuisasti. Asiasta intoutuneena aloimme yhteistuumin kaivaa esiin kolmannenkin kannon juuria. Tihkusade sai maan liejuiseksi. Kroppa vihjaili tauon tarpeesta. Ettei vallan tarvitse huutaa hoosiannaa. Tämä savotta jatkukoon joskus toiste.
Mökillä hommat jotenkin vaan ilmaantuvat ja käynnistyvät. Usein huomaan, että olinkin harmillisesti unohtanut hoitaa jotain ennakkoon ajateltua. Varmuudeksi kirjoitin kotoa lähtiessa lapulle kaksi muistettavaa asiaa. Istuta valkosipulit. Korjaa viimeinen persiljasato. Tehty. Olivat muuten hilkulla unohtua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti