Hopeahapset saa iän myötä. Jos on saadakseen. Jos ei jaksa odottaa, on harmaantuminen hiuksen hienosti haastavampaa.

Olen miettinyt harmaantumista todella kauan. Kipinä syttyi joillain messuilla kauan sitten.  Edelläni kulkevalla naisella oli pitkät hopeanharmaat hiukset. Tuijotin ihastuneena, saisinpa joskus tuollaiset. Isän sisko oli harmaantunut kauniisti. Aloin kasvattaa hiuksia. Toiveikkaasti odottelin, että geeniperimä olisi osunut kohdalle.

Ensimmäisen kerran pyysin harmaantumista kampaajalta vuonna 2007. Vastaus oli, että se saadaan. Sitä ei värjätä. Tyydyin siihen ja laitettiin vaalennusraitoja.

 Kuva on Kodin Kuvalehden joulunumerosta vuonna 2007, kuvaajana Arto Vuohelainen. Ajalta ennen selfiekameraa en juuri löydä omia kuvia itsestäni. Olen usein tilanteissa se, joka kameran kanssa heiluu. Olin jo alkanut antaa hiusteni kasvaa pituutta. Vuosia aiemmin olin luopunut vaalennuksesta ja raidoistakin. Samalla kun kävin siistiyttämässä latvoja kuvauskuntoon, otin vielä kerran vaalennusraitoja. Siis kun en silloin harmaata saanut.

Sen koommin en ole kampaajalla käynyt. Vuosien saatossa hiukset venähtivät sellaiseen mittaan, että pystyin itsekin napsimaan latvoja. Mökillä on sisko auttanut. Kuva on kesältä 2014. 

Vuosi vuodelta aloin nähdä joka puolella yhä enemmän kauniita harmaapäitä. Varsinkin mainoksissa. Olen kiltisti odottanut. Ilahtunut ohimoiden ja niskan alempien hiusten harmaantuvista suortuvista. 

Hikeennyttävän hidasta. Muualla päässä hiukset vain harventuvat tummuvat. Olisiko edistys edistynyt? Onnistuisiko harmaantuminen värjäämällä?

 

 Osuin sattumoisin kadulla kävelemään samaan suuntaan vuosikymmenten takaa tutun kampaajan Paulan kanssa. Kysyin harmaaksi värjäämisestä. Sain vähän mietiskelevän oloisen vastauksen. Voisihan sitä yrittää, jos sellaista tahdot. No yritetään! 

Pisimmät hapset olivat häntäluumitassa ja latvus aika rispaantunut. Olen ihan silkkaa uteliaisuuttani halunnut kokeilla, mihin asti hiukseni jaksavat kasvaa. Nuorempa se ei koskaan selvinnyt. Tuli aina vastaan kyllästyminen pitkiin hiuksiin ja sakset saivat töitä. Nyt on enemmän kärsivällisyyttä ja tällä iällä osaa arvostaa sitä, että hiukset ylipäätään kasvavat hyvin. Tätä pidemmästä tuskin olisi toivoa, luulisin.

Juuri nyt harmaat hiukset näyttävät olevan varsinainen supervillitys. Siksi tuntuu vähän tylsältä, että yritän tätä vasta nyt. 

Nyt se on kuitenkin menoa. Jänskättää. 

Ensimmäinen vaihe on oman pigmentin poisto. Eli voimakas vaalennus. Annettiin muhia  pitkään. Pesu, hoiteet, selvittely, kuivaus.

Onnistuiko? Vaaleniko tarpeeksi? Hupsista. Tässä sitä ollaan tipunkeltaisena. Paula sanoo, että värien maahantuojan kouluttajan ohjeistuksen mukaan pohjan pitää olla paperinvalkoinen, jotta värjäys harmaaksi onnistuu. 

Paula sanoo, että siltä pohjalta vaalennuskäsittely pitäisi tehdä ainakin toisen kerran. Ehkä peräti vielä kahdesti. 

Huh. Ei tuntunut hyvältä ajatukselta. Vanhat hiusressuni. Tiedän, että voimakas vaalennus on todella rankka käsittely hiuksille. Samasta syystä kumpikin empii. 

Päädyimme jatkamaan harmaalla värillä. Kävi miten kävi. Nyt saa taas vaikuttaa pitkään. Pesu, hoide, selvitys, kuivatus. Miltä näyttää? 

Niissä osin, joissa vaalennus tehosi voimakaammin, eli päälaella, sivuilla ja niskassa näytti kohtuullisen hyvältä. Muuten väri ei riittävästi vaikuttanut. Meni niin jännäksi, että jäi kuvakin ottamatta. 

Paula lähti sekoittelemaan uutta väriannosta.

Taas odotellaan. Saas nähdä, harmaantuuko mummu. Kolmannen kerran pesu, tehohoidot, selvittely ja kuivaus. 

 Reilun neljän tunnin uurastuksen jälkeen on ylhäällä, sivuissa ja alemmissa hiuksissa  mukavasti harmautta. Hiukset tuntuvat hyviltä. 

Kaikkialle väri ei edelleenkään tarrannut yhtä hanakasti. Paula ei halua antaa periksi. Sovitaan muutaman päivän päähän korjausaika. 

 Hiukset lyhenivät häntäluuhun yltävästä mitasta lapojen alle. Teki vai hyvää. Nyt tiedän, että uusi kasvu on harmaudelle otollisempaa.

Jatkuu...

Uusi vaalennus. Ei vieläkään lähellä paperivalkoista. Saa riittää. Enää ei vaalenneta. Taas väri muhimaan.

Arvaas mitä, kysyy Paula hiuksia pestessä, täällä näkyy harmaata! Kuivaus jännittää. Olemme tyytyväisiä. Molemmat. Näyttää hyvältä, vaikka ei vieläkään ole täysin tasaisen harmaa. Mielestäni kivasti luonnollinen. 

Saan kuulla, että vastaisuudessa ei tarvitse vaalennusta, voidaan jatkaa harmaalla värillä. Aion torjua keltaisuutta sinisellä sampoolla. Sellaista olen muutenkin jo vuosia käyttänyt aina välillä. Kuten myös sinistä hoitoainetta.

Kiitos Paulalle sitkeydestä. Itseäni kiitän uskalluksesta. Kaksi vaalennusta, kolme värjäystä ja kuusi tuntia tähän meni.

Pyysin Paulalta luvan käyttää nimeä, joten kerronpa senkin, että tämän urakoi Kampaamo-parturi Paula Palmu Hyvinkäällä.

Viimeistelynä hiusvaurioita korjaava Fibreblex. Tähän voi jäädä koukkuun.  

Suomen Kansallisteatterissa. Tällä kertaa taloa katsomassa.

On se komea, ajattelen joka kerran jylhän graniittiluomuksen ohi kulkiessani. Näytökseen mennessä taloon sisään astuessa mielen jo täyttääkin vaatteiden vienti säilytykseen, naistenhuoneessa käynti ja tulevan esityksen odotus. Teatteriseuran kanssa jutellessa silmäilen hajamielisesti ympäristöä yleisöstä täyttyvässä lämpiössä. Ehkä ohikiitäväksi hetkeksi huomaan jonkun yksityiskohdan. Ja unohdan saman tien.

Tällä kertaa tutustuin taloon opastetulla kierroksella. Kahden tiiviin tunnin ajan sai keskittyä katsomaan, aistimaan ja kuulemaan niin paljon historiaa ja  tarinoita, että tulevilla käynneillä näen teatterin uusin silmin. Tutummin.

 En tietenkään muistanut enää kotona kuin pieniä väläyksiä opastuksesta. 

Liittääkseni kuulemani faktat kuviini hain tueksi kirjastosta Marja-Liisa Nevalaisen toimittaman kirjan Suomen Kansallisteatteri Teatteritalo ennen ja nyt. 
On muuten hieno kirja. 

Mikä tänään on kaunista, on huomenna rumaa. Ja kääntäen, mikä eilen oli rumaa, on tänään kaunista. 

Näin alkaa tuon kirjan johdanto. Parhaitenkin rakennettu tila vaatii suuremman saneerauspäivityksen kolmen tai neljän vuosikymmenen välein. Silloin punnitaan ajan aatoksin uusi suunta. 

Onni Tarjanteen suunnittelema teatteritalo valmistui vuonna 1902.   

Suurempia uudistuksia on aiemmin tehty 1930- luvulla ja 1960-luvun alussa. 

Tammikuussa 2001 käynnistyi rakennuksen alla olevien paalutusten vahvistus ja sisätilojen täydellinen saneeraus, joka valmistui vuonna 2002. 

Nyt näemme talon vuoden 2000-luvun asussa. Viimeisimmässä saneerauksessa on eläydytty talon alkuperäiseen asuun ja tunnelmaan.

Sisääntulon marmoriaulan vaaleankeltainen stuccomarmorilaatoitus on suurella työllä saatettu esiin 1960-luvun valkoisen lateksimaalin alta.

Aulan patterisuojukset ansaitsevat viivähtävän katseen.

Katoista on poistettu 1960-luvun musta lateksimaali. 

Freskoaulassa on ravintola Morkun entisiä kalusteita. 

Koska alkuperäisistä seinäpaneeleista ei löytynyt edes riittävän tarkkaa kuvaa, ne toteutettiin uudella tavalla.

1928 valmistuivat permannon lämpiöön Juho Rissasen avustajineen maalaamat Helkajuhlia kuvaavat freskot. Alkujaan työn piti mennä Gallen-Kallelalle, mutta pitkien vaiheiden jälkeen Rissanen sai innokkaasti havittelemansa tilauksen.

Sivulämpiöissä on 1960-luvun modernistisesta vaiheesta säilytetty suuret pleksivalaisimet. 

1960-luvun pelkistyksen aikaa edustaneet, lateksilla valkoisiksi maalatut seinäpinnat, punaruskeat kokolattiamatot ja laakaovet ovat saaneet väistyä kaikista tiloista. 

Monet vanhat valaisimet ovat olleet kauan poissa käytöstä. Onneksi niitä ei saneerausten käänteissä ole hävitetty. Nyt ne taas valaisevat kunnostettuina.

Tammiportaikkojen koristelussa näkyvät jugendin suosimat luonnonmukaiset kuvioaiheet.

Ensimmäisen parven lämpiön viiden kaari-ikkunan lasimaalausten aiheet vasemmalta alkaen: puhe ja lausunta, murhenäytelmä, laulu ja soitto, huvinäytelmä, kisat ja karkelot. 

Yhden ikkunan kulmassa on tekijän, Salomo Wuorion lasitusliikkeen puumerkki. Toisessa ikkunassa lahjoittaja on nimeänsä ilmoittamaton.

Ensi parven portaikkojen lasimaalausten ruusupuu kuvaa suomalaisen kulttuurin juurevuutta. Sodan vuosistakin lasimaalaukset ovat onnekkaasti säilyneet ehjinä. Nyt ne on entisöity ja ikkunoiden välit on valaistu.

Katsomoon on palautettu alkuperäinen italianpunainen väritys. 

1927 katsomo oli saanut hillitymmän harmaanvihreän yleissävyn.

Presidenttikään ei enää istu aitiossa. Säätyläisten käyttämät aitiot on vallannut tekniikka, jota näkyy salissa joka puolella.

Katsomon kattomaalus ei ole fresko, vaan se on maalattu kankaalle. Kesällä 1932 Yrjö Ollila työryhmineen maalasi 150 neliömetrin kokoisen työn urkkavauhdilla teatterin kesätauon aikana seitsemässä viikossa. Maalarit työskentelivät selällään telineillä katon rajassa.

   Pian maalauksen valmistumisen jälkeen Ollila menehtyi maaleista aiheutuneeseen lyijymyrkytykseen ja muitakin henkilöitä sairastui.

 Maalauksen lahjoitti Salomo Wuorio, sama mies, jonka yritys toteutti 1902 valmistuneet lasimaalaukset.

Kattokruunuun on uusimmassa saneerauksessa tehty mekanismi, jolla kruunu voidaan laskea lamppujen vaihtamista ja huoltoa varten.

1960-luvun kokolattiamatto on poissa ja alkuperäinen lattia kunnostettu. Tuolien alla näkyy alkuperäinen edistyksellinen ilmanvaihto- ja lämmitysjrjestelmä. Systeemi on nykytekniikalla varustettuna käytössä . 

Tupakkaparvekkeilla seurusteltiin näytösten väliajoilla lasi toisessa ja tupakka toisessa kädessä. Nykysäädökset kieltävät henkilökunnaltakin parvekkeille menon liian matalien kaiteiden takia. Historia ei tiedä, että parvekkeilla olisi koskaan mitään onnettomutta tapahtunut. 

Tässä pieni sipaisu talon vaiheisiin. Kuulin myös tarinota kummituksista ja niihin liittyvistä traagisista kohtaloista. Talo on kiehtova, mutta ehkä en ihan oitis halajaisi tuonne yksin yötä viettämään.  

Kevään ihme koetteella. Mökillä oli vastassa Mårbacka-katastrofi.

Pelargonit sopivat mainosti vanhan mökkimme terassitunnelmaan. Pitkään on suosikkini ollut suloinen vaaleanpunainen Mårbacka-lajike. Vuosia sitten ostin niitä kaksi ja olen menestykselllä lisännyt kantaa pistokkaista. 

Talvehtiminen on onnistunut olohuoneen ikkunalaudalla. Mökillä on yleensä käyty jouluna, uutena vuotena ja hiihtolomalla. Silloin pelargonit ovat saaneet vähän vettä.

Nyt oli vastassa jonkin asteen Mårbacka-katastrofi. 

Mårbackat kukkivat ahkerasti kaiken kesää.

Kun pakkaset uhkaavat, jatkuu kukinta vielä pitkään sisällä. Kuva on lokakuulta.

Syksyn viimeisellä mökkireissulla leikkasin venähtäneet varret.

Lehdet kuivuvat talven aikana, mutta tätä ei ole ennen tapahtunut. Ei lehden lehteä. Vain rangat jäljellä. Ylläripylläri: Kuivuneet lehdet löytyivät patterin alta senkin takaa.

Hiiret valloitavat talon, kun emännät ovat poissa. Nyt olivat keksineet uuden koiruuden.

Saa nähdä, miten käy, voittaako kasvun voima, vai meneekö kanta kokonaan uusiksi.

Tehtaan tytöt-näyttely Villan Voimalassa Hyvinkäällä kertoo naisten asemasta ja työstä teollisuudessa.

Naisten päivänä sain seurata Aalto yliopiston professori Anne Stenrosin esitystä naisten asemasta työelämässä tänä päivänä. Tilaisuus oli paikallisten Zonta-naisten järjestämä.

 Kaksi viikkoa sitten olin vastaavissa tunnelmissa vähän pidemmän ajan takaa, Tehtaan tytöt-näyttelyn avajaisissa Villan Voimalassa Hyvinkäällä. 

Hyvinkään Kaupunginmuseon kokoama Näyttely Tehtaan tytöt on avoinna neljänteen päivään kesäkuuta ti-la klo 11-16, ke klo 11-18 sekä tilauksesta. Ei pääsymaksua. 

Osoite on Villan Voimala, Villatehdas O-rappu, Kankurinkatu 4-6, Hyvinkää. 

Näyttely koostuu pääosin valokuvista ja teksteistä. 

Käykää katsomassa Tehtaan tyttöjä. Odottavat tuolla taustalla, tehtaan pihan perukoilla.

Aihe jäi askarruttamaan sen verran, että palasin eilen tutustumaan Tehtaat tyttöjen elämään vähän tarkemmin. 

Blogini kuvat ja asiatiedot ovat näyttelystä.

"Joka aamu ennen seitsemää sivuutin maantiellä villatehtaaseen vaeltavien naisten päättymättömän jonon. Tuhat tyttöä tuli minua vastaan joka aamu." 

Kirjoitti Mika Waltari 1950-luvulla (Koiranheisipuu)

Naisia teollisuudessa

Suomi alkoi teollistua 1800-luvun puolivälin aikaan. 

Nuoria naimattomia naisia ja lapsia palkatiin tehtaisiin mielellään, heidät sai halvalla. 

Tehtaiden työpäivät olivat pitkiä ja raskaita, mutta vapaa-ajan sai käyttää miten halusi. Sadat tuhannet naiset työskentelivät maatiloilla. Palkka oli paljon huonompi kuin miehillä ja palvelusväen piti olla valmiina työhön kaiken aikaa. Tehdastyö houkutti. 

Aiemmin naimisissa oleva nainen oli miehensä holhouksen alla. 

1800-luvun loppupuolella nainen sai oikeuden valita itse työpaikkansa.

1890 teollisuudessa työskenteli maassamme noin 14 000 ja vuonna 1930 noin 63 000 naista. 

Jo 1900-luvun alussa vaadittiin naisille ja miehille samaa palkkaa. Ammattiliittojen asema oli heikko ja työnantajat haluttomia tekemään yleissitovia sopimuksia.

Kuvassa Villatehtaan ammattiosaston naisosasto lippuineen 1900-luvun alussa.

1917 toteutui kahdeksan tunnin työpäivä.

Paikallinen uutinen maaliskuulta 1928.

1929 avioliittolaki määräsi, että nainen ja mies ovat keskenään yhdenvertaiset.

1937 alkaen oli myönnetty äitiysavustusta

1948 astui voimaan lapsilisälaki

Juliste Hyvän äidin lisä vuodelta 1949, SKS:n kirjapaino. 

Veikkaanpa, että useimmissa perheissä avustukset tarvittiin arjessa pärjääämiseen.

Hyvinkään villatehtaan vaiheita:

1892 Hyvinkäälle perustettiin villatehdas. 

1935 tehtaalla oli noin 1200 työntekijää, joista 920 oli naisia.

1945 Helsingin Verkatehdas siirsi toimintansa Hyvinkäälle. Heves kehräsi lankaa ja valmisti kankaita, kreppinyloneita, trikoota, kerrastoja ja aluspaitoja. 

1952 tehtaalla oli noin 1200 työntekijää. 

Tehdas oli paikkakunnan suurin työnantaja, alansa johtava suuryritys.

1959 Helsingin Verkatehtaasta tuli osa Villayhtymää.

1960-luvulla Villatehtaan menestystuotteita olivat Rondo-käsityölangat. Neuleohjeita julkaistiin Ahkeraliisa-lehdessä.

Ujutanpa itseni mukaan tarinaan. Tälle kaudelle osuu oma aikani tehtaan tyttönä. Toimitin Ahkeraliisaa, lankakauppoihin ja lehdistölle meneviä käsityöohjeita 1967-72.

1960-1970 lukujen tuotteita olivat myös Manestra-kokolattiamatot, Dralon Borealis-verhokankaat, matkahuovat ja Elasta-housut.

1969 Villayhtymän toimintaa jatketiin Hyvilla Oy:n nimissä. Hyvinkään tehtaalla oli noin 500 työntekijää.

1978 Hyvilla, Kaukomarkkinat Oy Barker ja valtio muodostivat yhteenliittymän Valvilla Oy:n. 

1991 lopetettiin viimeinen tuotanto.

Hyvinkään naisia työllistivät myös kenkäteollisuus, vanutehdas sekä OTK. 

OTK:n vuodevaatetehtaan yhteydessä koottiin äitiyspakkauksia.

 Kulutusosuuskuntien Keskusliiton mainos vuodelta 1957, Työväenmuseo Werstas

Suuret tehtaat tarvitsivat paljon työvoimaa. Sitouttaakseen työntekijöitä ja helpottaakseen oloja tehtaat rakensivat Hyvinkäälläkin asuntoja, järjestivät lapsille päivähoitoa ja kouluja.

Ylen Areenasta löytyy dokumentti Kasvo: Arja Viitala vuodelta 1982. Ohjelmassa Arja (työtoverini tehtaan tyttö-ajoilta) kertoo suunnittelevansa noin 150 neulemallia vuodessa. Hyvinkään tehtaan toiminnan loputtua Arja jatkoi yrittäjänä työtään lankojen parissa eläkkeelle saakka.

Nyt on vuosi 2016.

Naisen palkka on vain harvoilla aloilla sama kuin vastaavaa työtä tekevällä miehellä.