Suomen Kansallisteatterissa. Tällä kertaa taloa katsomassa.

On se komea, ajattelen joka kerran jylhän graniittiluomuksen ohi kulkiessani. Näytökseen mennessä taloon sisään astuessa mielen jo täyttääkin vaatteiden vienti säilytykseen, naistenhuoneessa käynti ja tulevan esityksen odotus. Teatteriseuran kanssa jutellessa silmäilen hajamielisesti ympäristöä yleisöstä täyttyvässä lämpiössä. Ehkä ohikiitäväksi hetkeksi huomaan jonkun yksityiskohdan. Ja unohdan saman tien.

Tällä kertaa tutustuin taloon opastetulla kierroksella. Kahden tiiviin tunnin ajan sai keskittyä katsomaan, aistimaan ja kuulemaan niin paljon historiaa ja  tarinoita, että tulevilla käynneillä näen teatterin uusin silmin. Tutummin.

 En tietenkään muistanut enää kotona kuin pieniä väläyksiä opastuksesta. 

Liittääkseni kuulemani faktat kuviini hain tueksi kirjastosta Marja-Liisa Nevalaisen toimittaman kirjan Suomen Kansallisteatteri Teatteritalo ennen ja nyt. 
On muuten hieno kirja. 

Mikä tänään on kaunista, on huomenna rumaa. Ja kääntäen, mikä eilen oli rumaa, on tänään kaunista. 

Näin alkaa tuon kirjan johdanto. Parhaitenkin rakennettu tila vaatii suuremman saneerauspäivityksen kolmen tai neljän vuosikymmenen välein. Silloin punnitaan ajan aatoksin uusi suunta. 

Onni Tarjanteen suunnittelema teatteritalo valmistui vuonna 1902.   

Suurempia uudistuksia on aiemmin tehty 1930- luvulla ja 1960-luvun alussa. 

Tammikuussa 2001 käynnistyi rakennuksen alla olevien paalutusten vahvistus ja sisätilojen täydellinen saneeraus, joka valmistui vuonna 2002. 

Nyt näemme talon vuoden 2000-luvun asussa. Viimeisimmässä saneerauksessa on eläydytty talon alkuperäiseen asuun ja tunnelmaan.

Sisääntulon marmoriaulan vaaleankeltainen stuccomarmorilaatoitus on suurella työllä saatettu esiin 1960-luvun valkoisen lateksimaalin alta.

Aulan patterisuojukset ansaitsevat viivähtävän katseen.

Katoista on poistettu 1960-luvun musta lateksimaali. 

Freskoaulassa on ravintola Morkun entisiä kalusteita. 

Koska alkuperäisistä seinäpaneeleista ei löytynyt edes riittävän tarkkaa kuvaa, ne toteutettiin uudella tavalla.

1928 valmistuivat permannon lämpiöön Juho Rissasen avustajineen maalaamat Helkajuhlia kuvaavat freskot. Alkujaan työn piti mennä Gallen-Kallelalle, mutta pitkien vaiheiden jälkeen Rissanen sai innokkaasti havittelemansa tilauksen.

Sivulämpiöissä on 1960-luvun modernistisesta vaiheesta säilytetty suuret pleksivalaisimet. 

1960-luvun pelkistyksen aikaa edustaneet, lateksilla valkoisiksi maalatut seinäpinnat, punaruskeat kokolattiamatot ja laakaovet ovat saaneet väistyä kaikista tiloista. 

Monet vanhat valaisimet ovat olleet kauan poissa käytöstä. Onneksi niitä ei saneerausten käänteissä ole hävitetty. Nyt ne taas valaisevat kunnostettuina.

Tammiportaikkojen koristelussa näkyvät jugendin suosimat luonnonmukaiset kuvioaiheet.

Ensimmäisen parven lämpiön viiden kaari-ikkunan lasimaalausten aiheet vasemmalta alkaen: puhe ja lausunta, murhenäytelmä, laulu ja soitto, huvinäytelmä, kisat ja karkelot. 

Yhden ikkunan kulmassa on tekijän, Salomo Wuorion lasitusliikkeen puumerkki. Toisessa ikkunassa lahjoittaja on nimeänsä ilmoittamaton.

Ensi parven portaikkojen lasimaalausten ruusupuu kuvaa suomalaisen kulttuurin juurevuutta. Sodan vuosistakin lasimaalaukset ovat onnekkaasti säilyneet ehjinä. Nyt ne on entisöity ja ikkunoiden välit on valaistu.

Katsomoon on palautettu alkuperäinen italianpunainen väritys. 

1927 katsomo oli saanut hillitymmän harmaanvihreän yleissävyn.

Presidenttikään ei enää istu aitiossa. Säätyläisten käyttämät aitiot on vallannut tekniikka, jota näkyy salissa joka puolella.

Katsomon kattomaalus ei ole fresko, vaan se on maalattu kankaalle. Kesällä 1932 Yrjö Ollila työryhmineen maalasi 150 neliömetrin kokoisen työn urkkavauhdilla teatterin kesätauon aikana seitsemässä viikossa. Maalarit työskentelivät selällään telineillä katon rajassa.

   Pian maalauksen valmistumisen jälkeen Ollila menehtyi maaleista aiheutuneeseen lyijymyrkytykseen ja muitakin henkilöitä sairastui.

 Maalauksen lahjoitti Salomo Wuorio, sama mies, jonka yritys toteutti 1902 valmistuneet lasimaalaukset.

Kattokruunuun on uusimmassa saneerauksessa tehty mekanismi, jolla kruunu voidaan laskea lamppujen vaihtamista ja huoltoa varten.

1960-luvun kokolattiamatto on poissa ja alkuperäinen lattia kunnostettu. Tuolien alla näkyy alkuperäinen edistyksellinen ilmanvaihto- ja lämmitysjrjestelmä. Systeemi on nykytekniikalla varustettuna käytössä . 

Tupakkaparvekkeilla seurusteltiin näytösten väliajoilla lasi toisessa ja tupakka toisessa kädessä. Nykysäädökset kieltävät henkilökunnaltakin parvekkeille menon liian matalien kaiteiden takia. Historia ei tiedä, että parvekkeilla olisi koskaan mitään onnettomutta tapahtunut. 

Tässä pieni sipaisu talon vaiheisiin. Kuulin myös tarinota kummituksista ja niihin liittyvistä traagisista kohtaloista. Talo on kiehtova, mutta ehkä en ihan oitis halajaisi tuonne yksin yötä viettämään.  

Kevään ihme koetteella. Mökillä oli vastassa Mårbacka-katastrofi.

Pelargonit sopivat mainosti vanhan mökkimme terassitunnelmaan. Pitkään on suosikkini ollut suloinen vaaleanpunainen Mårbacka-lajike. Vuosia sitten ostin niitä kaksi ja olen menestykselllä lisännyt kantaa pistokkaista. 

Talvehtiminen on onnistunut olohuoneen ikkunalaudalla. Mökillä on yleensä käyty jouluna, uutena vuotena ja hiihtolomalla. Silloin pelargonit ovat saaneet vähän vettä.

Nyt oli vastassa jonkin asteen Mårbacka-katastrofi. 

Mårbackat kukkivat ahkerasti kaiken kesää.

Kun pakkaset uhkaavat, jatkuu kukinta vielä pitkään sisällä. Kuva on lokakuulta.

Syksyn viimeisellä mökkireissulla leikkasin venähtäneet varret.

Lehdet kuivuvat talven aikana, mutta tätä ei ole ennen tapahtunut. Ei lehden lehteä. Vain rangat jäljellä. Ylläripylläri: Kuivuneet lehdet löytyivät patterin alta senkin takaa.

Hiiret valloitavat talon, kun emännät ovat poissa. Nyt olivat keksineet uuden koiruuden.

Saa nähdä, miten käy, voittaako kasvun voima, vai meneekö kanta kokonaan uusiksi.

Tehtaan tytöt-näyttely Villan Voimalassa Hyvinkäällä kertoo naisten asemasta ja työstä teollisuudessa.

Naisten päivänä sain seurata Aalto yliopiston professori Anne Stenrosin esitystä naisten asemasta työelämässä tänä päivänä. Tilaisuus oli paikallisten Zonta-naisten järjestämä.

 Kaksi viikkoa sitten olin vastaavissa tunnelmissa vähän pidemmän ajan takaa, Tehtaan tytöt-näyttelyn avajaisissa Villan Voimalassa Hyvinkäällä. 

Hyvinkään Kaupunginmuseon kokoama Näyttely Tehtaan tytöt on avoinna neljänteen päivään kesäkuuta ti-la klo 11-16, ke klo 11-18 sekä tilauksesta. Ei pääsymaksua. 

Osoite on Villan Voimala, Villatehdas O-rappu, Kankurinkatu 4-6, Hyvinkää. 

Näyttely koostuu pääosin valokuvista ja teksteistä. 

Käykää katsomassa Tehtaan tyttöjä. Odottavat tuolla taustalla, tehtaan pihan perukoilla.

Aihe jäi askarruttamaan sen verran, että palasin eilen tutustumaan Tehtaat tyttöjen elämään vähän tarkemmin. 

Blogini kuvat ja asiatiedot ovat näyttelystä.

"Joka aamu ennen seitsemää sivuutin maantiellä villatehtaaseen vaeltavien naisten päättymättömän jonon. Tuhat tyttöä tuli minua vastaan joka aamu." 

Kirjoitti Mika Waltari 1950-luvulla (Koiranheisipuu)

Naisia teollisuudessa

Suomi alkoi teollistua 1800-luvun puolivälin aikaan. 

Nuoria naimattomia naisia ja lapsia palkatiin tehtaisiin mielellään, heidät sai halvalla. 

Tehtaiden työpäivät olivat pitkiä ja raskaita, mutta vapaa-ajan sai käyttää miten halusi. Sadat tuhannet naiset työskentelivät maatiloilla. Palkka oli paljon huonompi kuin miehillä ja palvelusväen piti olla valmiina työhön kaiken aikaa. Tehdastyö houkutti. 

Aiemmin naimisissa oleva nainen oli miehensä holhouksen alla. 

1800-luvun loppupuolella nainen sai oikeuden valita itse työpaikkansa.

1890 teollisuudessa työskenteli maassamme noin 14 000 ja vuonna 1930 noin 63 000 naista. 

Jo 1900-luvun alussa vaadittiin naisille ja miehille samaa palkkaa. Ammattiliittojen asema oli heikko ja työnantajat haluttomia tekemään yleissitovia sopimuksia.

Kuvassa Villatehtaan ammattiosaston naisosasto lippuineen 1900-luvun alussa.

1917 toteutui kahdeksan tunnin työpäivä.

Paikallinen uutinen maaliskuulta 1928.

1929 avioliittolaki määräsi, että nainen ja mies ovat keskenään yhdenvertaiset.

1937 alkaen oli myönnetty äitiysavustusta

1948 astui voimaan lapsilisälaki

Juliste Hyvän äidin lisä vuodelta 1949, SKS:n kirjapaino. 

Veikkaanpa, että useimmissa perheissä avustukset tarvittiin arjessa pärjääämiseen.

Hyvinkään villatehtaan vaiheita:

1892 Hyvinkäälle perustettiin villatehdas. 

1935 tehtaalla oli noin 1200 työntekijää, joista 920 oli naisia.

1945 Helsingin Verkatehdas siirsi toimintansa Hyvinkäälle. Heves kehräsi lankaa ja valmisti kankaita, kreppinyloneita, trikoota, kerrastoja ja aluspaitoja. 

1952 tehtaalla oli noin 1200 työntekijää. 

Tehdas oli paikkakunnan suurin työnantaja, alansa johtava suuryritys.

1959 Helsingin Verkatehtaasta tuli osa Villayhtymää.

1960-luvulla Villatehtaan menestystuotteita olivat Rondo-käsityölangat. Neuleohjeita julkaistiin Ahkeraliisa-lehdessä.

Ujutanpa itseni mukaan tarinaan. Tälle kaudelle osuu oma aikani tehtaan tyttönä. Toimitin Ahkeraliisaa, lankakauppoihin ja lehdistölle meneviä käsityöohjeita 1967-72.

1960-1970 lukujen tuotteita olivat myös Manestra-kokolattiamatot, Dralon Borealis-verhokankaat, matkahuovat ja Elasta-housut.

1969 Villayhtymän toimintaa jatketiin Hyvilla Oy:n nimissä. Hyvinkään tehtaalla oli noin 500 työntekijää.

1978 Hyvilla, Kaukomarkkinat Oy Barker ja valtio muodostivat yhteenliittymän Valvilla Oy:n. 

1991 lopetettiin viimeinen tuotanto.

Hyvinkään naisia työllistivät myös kenkäteollisuus, vanutehdas sekä OTK. 

OTK:n vuodevaatetehtaan yhteydessä koottiin äitiyspakkauksia.

 Kulutusosuuskuntien Keskusliiton mainos vuodelta 1957, Työväenmuseo Werstas

Suuret tehtaat tarvitsivat paljon työvoimaa. Sitouttaakseen työntekijöitä ja helpottaakseen oloja tehtaat rakensivat Hyvinkäälläkin asuntoja, järjestivät lapsille päivähoitoa ja kouluja.

Ylen Areenasta löytyy dokumentti Kasvo: Arja Viitala vuodelta 1982. Ohjelmassa Arja (työtoverini tehtaan tyttö-ajoilta) kertoo suunnittelevansa noin 150 neulemallia vuodessa. Hyvinkään tehtaan toiminnan loputtua Arja jatkoi yrittäjänä työtään lankojen parissa eläkkeelle saakka.

Nyt on vuosi 2016.

Naisen palkka on vain harvoilla aloilla sama kuin vastaavaa työtä tekevällä miehellä.

Never say never. Ryijy seinällä ja vielä itse tehty.

Vannomatta paras. Ei siitä ole aikaakaan, se oli 8. lokakuuta, kun kirjoitin blogissani, etten ole halunnut ryjyä kotiini. Enkä olekaan. Eikä sille olisi tässäkään kodissa paikkaa.

 Nyt kuitenkin kävi niin, että tein ryijyn. Ja tuossa se nyt on, vasta valmistuneena ja juuri ripustettuna "työhuoneeni" futonsohvan yläpuolella. Miten tämmöisiä juttuja oikein tapahtuu? Siten, että olen näköjään vähän yllytyshullu. 

Pienessä Koukkuseurassamme virisi innostus kokeilla ryijyn ompelua. Ajattelin, että tuohon en lähde. Hmm. Jospa kuitenkin tekisin ryijytyynyn. Lähdin mukaan Hämeenlinnaan Wetterhoffille ostamaan ryjyn pohjakangasta. Kerroin tekeväni tyynyn. 

Saman tien kuulin sanovani, että otan metrin levyistä ryijypohjaa 75 cm. Sillä sekunnilla tiesin, etten todellakaan ole tyynyä tekemässä ja että tässä sitä nyt olen, ryhtymässä johonkin, mitä en todellakaan ole ajatellut tekeväni.

Seuraavaksi pengoin lankakoria (näkyy kuvassa) ja valitsin ehdokkaita ryijyn langoiksi. Alun alkaen ajattelin käyttää käsityövuosiltani jääneitä lankoja. Eri laatuisia ja vahvuudeltaan erilaisia. Osa purkulankoja. Tuosta määrästä ryijyyyn kului vain pieni osa.

  

Kun värit oli valittu, tuijottelin lankoja ja hahmottelin lehtiöön sivukaupalla erilaisia kuvioita. Jotain vapaamuotoista sen pitää olla, ei mitään esittävää. Ja piirsin lopulta tuon. Siirsin aiheen luonnosta mukaillen millimetripaperille. Siinä ovat nuotit.     

Ryijyn ompeluun ei pohjakankaan ja lankojen lisäksi kummoisia välineitä tarvita. Vain suurisilmäinen, tylppäkärkinen ryijyneula ja lasta, jotta lenkeistä tulee tasapituisia. Sekä sakset. Muistelin, että minulla on neula olemassa. Haku tuotti vanhan Sigerin laatikosta seitsemän neulaa. Se oli vallan mainio yllätys, ei tarvinnut kaiken aikaa väriä vaihtaessa pujotella lankaa neulan silmään. Leikkasin pahvista kolme senttiä leveitä ja kaksikymmentä senttiä pitkiä lastoja. Useita siksi, että ne kuluvat käytössä. Koska lankani olivat erilaisia, otin yhteen nukkaan vahvuuden mukaan 3-5 lankaa.

Ryijynukka syntyy kahdella pistolla, joiden välissä lanka viedään lastan ympäri. Netistä löytyy tarkkoja ohjeita, sieltä minäkin googlailin. Työtapa oli tuttu ryijymattojen teosta, mutta kertaus oli tarpeen, sillä viime rupeamasta on vierähtänyt lähes viisikymmentä vuotta. 

Seurasin luonnosta vähän suurpiirteisesti, enhän ollut sitä edes tarkasti piirtänyt. Vaikka aluksi toista olin kuvitellut, totesin, että suunnitelma todella kannattaa tehdä. Muuten kokonaisuutta on hyvin hankala hahmottaa.

Annoin pienelle ryijylleni nimeksi Helmikuun uni.

Mistäpä muusta sitä valon lisääntyessä helmikuussa uneksii. Tätä kohti.